Mikä tahansa asia voi tulla intohimoksi  ja riippuvuudeksi. Minulla nettisivujen teko oli intohimo, mutta ei riippuvuus. Ristikoiden ratkonta ei minulla viime vuosina ole ollut intohimo, sillä aloitin ratkonnan pitkän tauon jälkeen ja tavoitteena oli ylläpitää aivot virkeänä sen jälkeen kun menetin työn, johon minulla oli intohimoa.

Suhtauduin ristikoiden ratkontaan aika paljon koodarin näkökulmasta. Koodarille hyvin moni vastaan tullut koodauskohde on haaste. Koodari olettaa kohtaavansa bugeja. Hän haluaa esittää korjausehdotuksia. Koodari pyrkii johdonmukaiseen toimintaan. Kun asennoiduin Sanarisin ristikoihin koodarin asenteella, pidin toisinaan logiikkaa virheellisenä, vaikka se sitä ei olisi ristikkonäkökulmasta ollutkaan. Ja jos huomasin logiikkavirheen, oli hanakas siitä huomauttamaan.

Koska piiliksissä on tietyt säännöt, suhtaudun piiliksiin aina hieman koodarin näkökulmasta. Minua ärsyttää erään piilislaatijan laadinnoissa se, että hän välillä viis välittää siitä, kuuluisiko ratkaisuna laittaa monikkoon. Kun vihje näyttäisi edellyttävän, monikkoa, tulee yksikkö ja päinvastaoin. Huomasin kyllä että eräs toinenkin ratkoja ei moisesta pitänyt, mutta jotkut suhtautuvat hällä väliä –asenteella.

Olen oppinut suhtautumaan ristikoihin rennommin. Kovisristikoista tuli minulle ajan myötä lähes intohimo. Tätä jonkin tason intohimoa en ole moneen viikkoon pystynyt toteuttamaan. Minulla ei yksinkertaisesti ole aikaa ratkon Ilta Sanomien pahimpien ristikoiden ratkomista, ei varsinkaan Antti Skytän ristikoiden ratkontaan.  Sitä pelkään, että menetän otteen kovisristikoihin.

Pakkomielle kovisristikot kyllä ovat. On ihan pakko saada ristikot tavalla tai toisella ratkottua.  Tähän asti kaikki kovikset on tullut ratkottua, vaikka joihin tarvitsin aika paljon apua.

On ollut päiviä, jolloin olen käyttänyt sanaristikoiden ratkontaan aivan liian paljon aikaa. Suoranaiseksi riippuvuudeksi en asiaa ole kokenut, koska minulta puuttui oikeaa tekemistä, eikä minulla ollut asiaa, johon minulla olisi todellista intohimoa. Sanaristikoiden ratkonnasta tuli oikeastaan oikean intohimon korvike.  Tosin kyllä minä ristikoiden ratkonnasta nautin, vaikka koin kyllä usein syyllisyyttä siitä, että tehnyt mitään järkevämpää.

Sanaristikoista voi tulla pahimmillaan riippuvuus, jota voi verrata alkoholi-, huume-, peli- tai seksiriippuvuuteen. Tosin Suomessa tuskin puhutaan sairaalloisesta sanaristikkoriippuvuudesta, vaikka uskon, että sitä kyllä esiintyy.

Suhteellisen helppoihinkin ristikoihin voi syntyä riippuvuus, mikäli ottaa tavoitteekseen ratkaista ristikko mahdollisimman nopeasti. Katson kuitenkin, että ns. kovisristikot ovat niitä, jotka voivat koukuttaa tosi pahasti. Pahinta on se, että niiden kanssa voi mennä paljonkin aikaa.

Kovisristikkoiden koukuttavuus on sama kuin huumeiden, nimittäin jossakin määrin euforian kokeminen. Kun ristikko on haastava, mutta se saa kuitenkin vaivoin ratkottua kohtuullisessa ajassa, voi seurauksena on euforia.

Tuo kyllä edellyttää sen, että ristikko on omiin ratkaisutaitoihin juuri oikealla tavalla suhteutettu. Ristikko ei saa olla liian helppo, mutta ei myöskään ylivaikea. Jos ristikko on kovin vaikea ja sen ratkontaan menee vaikka viikko, lopputuloksena ei ole euforia.  Kokemus on tällöin vain se, että ristikko väsytti ja siitä tuli työvoitto.

Tosin taidot kasvavat ja aiemmin rasittavana työvoittona koettu vaikeustaso voi muuttua euforiaristikoksi.  Kovisristikoissa voi lopulta piillä sudenkuoppa. Niiden ratkomisessa on vaarana tulla liian taitavaksi. Tosin kuulemma Sanaseppo-lehdessä on ristikoita, jotka ovat haasteellisia SM-tason ristikonratkojillekin. Vaarana on kuitenkin se, että yhä harvempi ristikko on euforiaristikko! Mietin, onko SM-tason ratkoja kovinkaan onnellinen omasta taidostaan. En ikinä edes haluaisi SM-mitalitason ratkojaksi, koska se kaventaa ristikoiden määrää, joita viitsii ratkoa.

Itselle moni ristikko on niin yhdentekevä, ettei niitä viitsi ratkoa. Niistä ei saa minkäänlaista euforiaa. Tosin piilikset tekevät poikkeuksen, mutta se ei liity vaikeustasoon. Se liittyy siihen, että piilisten sanavääntely on hauskaa ja sopii huumorintajuuni. Helposta piiliksestä voi nauttia, jos vihjeet ovat kivoja. Helposta ristikosta saa hyvin harvoin samaa tunnetta.

Jatkuva pyrkimys nostaa euforiaristikoiden vaikeustasoa saattaa muodostua pakkomielteeksi. Sekin on koukuttavaa. Kun kovisristikoiden ratkonta vie elämässä liian paljon aikaa, olisi ehkä syytä mennä lääkäriin tai pyrkiä ainakin tietoisesti vähentämään ristikoihin käytettyä aikaa.

Itselleni todellinen intohimo on nettisivujen kehittely. Menetin siihen liittyvän työni, koska

• En ollut aina riittävän huolellinen.
• Tuli tehtyä välillä omia lisäyksiä, joista ei pidetty.
• En ollut riittävän nopea.

Minulle nettisivujen luominen oli kovisristikoiden ratkontaan verrattava asia, mutta sain niistä suuremman euforian kuin kovisristikoista. Kun vapaaehtoispohjalta nyt palasin entisen intohomoni pariin, koen siitä jälleen suurempaa intohimoa kuin ristikoiden ratkonnasta. Syy on siinä, että sivustoistani saattaa olla jollekulle myös hyötyä. Pelkkä euforian hakeminen ilman, että siitä on hyötyä muille ihmisille, jättää jotenkin valjun ja hieman jopa syyllistävän tunteen.

Oli oikeastaan hyvä kaikkien kannalta, että Sanaris potkaisi minut ulos. En pystynyt siellä auttamaan ketään tavalla, jolla halusin. Minulla on siihen nyt mahdollisuus. Pääsen myös toteuttamaan intohimoani. Lokakuun loppu ja marraskuun alku on minulla ollut intohimoista työskentelyä.

Tietenkin kaikki voi lopulta syvästi turhauttaa. Tunnetta voi verrata siihen, että kun ratkaisee pahisristikon, kysyy itseltään, mitähän järkeä minulla oli pahisristikon ratkonnasta. Ketä se hyödyttää muuta kuin itseäni ja hyödyttääkö se itseänikään? Puolustelen aina kovisristikon ratkettua, että oli siitä se hyöty, että aivot pysyvät terveenä. Kun tein sivun Kovisristikon oveluudet ja sen alisivut, ajattelin, että sen kautta omista ratkonnoista olisi hyötyä edes joillekin toisillekin.

Tällä hetkellä tunne on se, että olen rakentanut hienon ”hotellin”, mutta huoneet ovat lähes käyttämättömiä. Vaikka luon keskustelupohjia, silti ”hotelli” kaikuu tyhjyyttään.